perjantai 18.11.2011 klo 1:53

Valoa kaamokseen

Pimenevät illat kertovat talven tulleen kotiin Lehtisaareen. Lapsia viedään tarhaan ja tuodaan tarhasta hämärässä, eikä auringon nousua ja laskua voi käyttää selittämään junioreille kellonaikoja. Ilta ja yö näyttävät samoilta.  Tähdet ja kuu loistavat kuitenkin pienten ja isojenkin saarelaisten iloksi jo paljon ennen nukkumaanmenoaikaa. Se hyöty kaamoksesta onneksi on.

Toppavaatteet ja goretex-kengät, heijastimet, otsalamput ja katuvalot auttavat meitä pärjäämään ulkona matkalla lämpimistä sisätiloista lämpimiin sisätiloihin. Itse tuskailen, että miksei Lehtisaari ole vieläkin paremmin valaistu. Ja tuskailen monta muutakin asiaa: kiirettä, Ella Aura –fantasiakirjasarjani kakkososan lähestyvää deadlinea, XFactor-laulukilpailua ja mystisesti kokoon lätsähtänyttä, keskeltä onttoa kakkuani. Hassuja asioita, koska kaikki on hyvin.

Kuulin hiljattain, että Lehtisaaren korkeiden kallioiden laella on kaksi pronssikautista hautaa eli hiidenkiuasta. Silloin 3000 vuotta sitten, kun saari asutettiin, arki ja huolenaiheet mahtoivat olla täysin toisenlaisia. Niin toisenlaisia, että sitä on vaikea edes kuvitella. Ei ollut joulutohinoita, koska joulua ei ollut. Ei ollut kiire neuvolaan tai kouluun tai toimistoon, koska neuvoloita, kouluja tai toimistoja ei ollut. Ei pohdittu huuruuntuvia ikkunoita, lätsähtäneitä kakkuja tai jäätyneitä putkia, koska ikkunoita, kakkuja tai putkiakaan ei ollut. Minä en olisi kirjailija, koska kirjoja ei ollut, ja vaikka me muuten parjaamme kreikkalaisia, niin siellä päin lukutaito oli 3000 vuotta sitten paremmin hanskassa kuin täällä vastuuntuntoisessa Suomessamme. Eli en olisi osannut kirjoittaa enkä lukea. Eikä ikäiselläni naisella olisi ollut siihen aikaakaan lapsikatrasta ja lastenlapsia kaitsiessa, ehkä en olisi enää edes hengissä. Auts. Toisaalta Pilatekselle tai salille ei olisi ollut tarvetta, koska hyötyliikunta oli siihen aikaan tosi hyvin hallussa.

Mitähän sitten oli? Oli luonnonvalon mukainen päivärytmi, eli talvisin rauhoituttiin ja tehtiin vähemmän. Oli hurjia metsästysretkiä ja paljon keräilyä. Valon sisälle kotiin toivat tulisija, päreet, ehkä hylkeenrasvalamput. Niiden valossa elettiin. Oli varmasti perhe, ystäviä, suku, rakkautta, pelkoja, iloja ja suruja. Anopin tapainenkin oli, joko mieluinen tai ei. Jos ei, niin häneen voi ehkä testata, mikä sieni oli syötävä ja mikä ei, ja oli ehkä naapuri, jonka kanssa kilpailtiin siitä, kenellä on hienoin metsäpeurantaljatakki ja kenen pikku-Otso nylki kanin kaikkein ripeimmin. Ja sitten oli varmasti niitä, joiden kanssa ei moisesta turhuudesta tarvinnut välittää, ja mukavia anoppeja, kuten minulla, joihin turvautua. Ja oli laulua, ja oli varmasti naurua.

Ja iltojen pidetessä, kuu ja tähdet tulivat tutuiksi. Niitä varmasti ihmeteltiin ja ihailtiin Lehtisaaren korkealla kalliolla koko perheen voimin aivan kuin me teemme nyt. ”Katso, äiti! Katso miten paljon tähtiä!”

 

Tagit

Elena Mady Ella Auran tuomiopäiväkirja Euroviisut fantasia fantasiakirja kirjailija laulaja Lehtisaari luonto metsä